Jorma Panula 90 vuotta musiikissa

Jorma Panula täytti 90 vuotta vuonna 2020

Kauhajoen kapellimestariguru ei nojaa metodeihin, ei selittele sävellyksiään eikä mielistele ketään. Tämä ei ole estänyt tekemästä uraa maailman parhaana orkesterinjohdon opettajana, tuotteliaana musiikintekijänä ja arvostettuna akateemikkona. Oikeastaan Panulasta on tullut Panula juuri siksi, että hän on rehellinen itselleen – ja muille.

“En tuntenut Mozartiakaan kunnolla, ennen kuin tulin Helsinkiin 1940-luvun lopulla. Sitten aukesi maailma, kun ensi kertaa menin Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin vuonna 1948.” 

Näin muistelee akateemikko, säveltäjä, kapellimestari, ilmiö ja luonnonvoima Jorma Panula sitä hetkeä, kun musiikki ja sen maailma aukesivat hänelle koko loistossaan. 

Fyysikot ja meteorologit tuntevat käsitteen perhosvaikutus. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa äärimmäisen pientä ja herkkää tapahtumaa, jonka alulle panemalla ketjureaktiolla on täysin ennustamattomia ja kauaskantoisia seurauksia. Se on eräänlainen dominopalojen ketju, joka alkupäästään lähtien leviää palikka palikalta. Se liikkuu hallitsemattomiin suuntiin niin, että jokainen yksittäinen palikka panee alun seuraavalle palikkaketjulle, joka taas aloittaa uuden ketjun, joka aloittaa uuden ketjun ja niin edelleen. Jokaista hetkeä seuraa lukematon määrä mahdollisia seuraamuksia. Perhosen siivenisku Melbournessa näkyy lumimyrskynä Helsingissä.

Yksi siivenisku tapahtui syyskuussa 1948 Helsingin yliopiston juhlasalissa. Dominopalikat olivat asettuneet siihen hetkeen, kun kapellimestari Martti Similä iski pikkurummun käyntiin Maurice Ravelin Bolérossa. Juuri silloin oli 18-vuotias musiikinopiskelija Jorma Panula istunut yleisössä ja huomasi, kuinka maailma aukesi hänen edessään. 

Palikat alkoivat kaatuilla sinne tänne.

Panulalle tuo ilta Helsingin yliopiston juhlasalissa oli äkkilähtö musiikin maailmaan. Siihen asti kaikki säveltäjänimet olivat käytännössä tuntemattomia. Ei niitä Kauhajoella päässyt kuulemaan paitsi ehkä radiosta joskus. Mutta pohjalaisnuorukainen jäi kerrasta koukkuun. 

“Se oli mahtavaa”, Panula sanoo. Hänen äänensävystään, siitä kuinka hän venyttää m-kirjainta, kuulee maailmojen avautuvan. Tunteen, joka ei ole haalistunut tähänkään päivään saakka. Sen jälkeen on maailma auennut kymmenille ja kymmenille kuulijoille, juuri hänen kaltaisilleen nuorille opiskelijoille, joista on tullut ensin hänen oppilaitaan, sitten kapellimestareita, kunnes joku kunnianhimoinen nuori eksyy konserttiin ja päättää opiskella kapellimestariksi.

Panulalla homma meni heti vakavaksi. Seuraavan aamun sanomalehdestä hän tutki orkesterin koko syyskauden ohjelmiston, kirjoitti muistiin säveltäjät ja teokset ja asettui Sibelius-Akatemian kirjaston eteen jonottamaan partituureja. Säveltäjä Helvi Leiviskä oli tuohon aikaan kirjastonhoitajana. “Anteeksi, herra Panula, ei näistä ole nuotteja”. Panula muistaa, kuinka Leiviskä joutui toppuuttelemaan. “Ei näistä ole nuotteja, koska ne ovat kantaesityksiä.” 

“Emmää ymmärtänyt mitää. Kaikki otin mitä sain.” Panula tutki partituurista kaikki teokset, mitkä ohjelmassa olivat. Hän ei tietenkään tyytynyt kuuntelemaan vain konsertteja, vaan istui koko viikon seuraamassa harjoituksia yliopiston juhlasalissa. Hänen lempipaikkansa oli kontrabassojen takana. 

“Sieltä näki tirehtöörin ja kuuli bassot oikein, eikä pasuunat prönöttäneet sinne suoraan. Siellä istuin ensin kolme tuntia Helsingin kaupunginorkesterin harjoituksissa, sitten paussi, ja vaihto Radion sinfoniaorkesteriin. Siellä mä könötin. Välit luin paffeja ja tein teoriatehtäviä. Istuin siellä periaatteessa kuusi tuntia päivässä.”

Tämä on se perusta, jolle Panula on rakentanut omat kapellimestariluokkansakin.

“Sinne olen vienyt oppilaitanikin. Olen aina sanonut, että ‘menkää kuuntelemaan elävää musiikkia, ei levyjä, ei videoita’. Siitä tulee matkimista, se on huomattu. ‘Kattokaa elävä harjoitus, jotta näkee, mitä varte katkaasoo, mitä varten korjaa, ja miksi ei korjaa’. Näitä tuumitaan, ja paffiin merkit. Sillä lailla oppii parhaiten.”

Tähän päivään saakka Panula ei ole ostanut yhtäkään äänilevyä. Hän ei kuuntele tallennettua musiikkia.  “Mitä niillä tekee? Jos on partituuri, se riittää. Se on ennenkin riittänyt, ja pitää riittää.”

Mies ilman metodia

Jo kohta puolen vuosisadan ajan Panula on ollut maailman kuuluisin kapellimestarien opettaja, siitä kai on turha edes muistuttaa. Hän tietää kaikki alan metkut, tekniikat ja lyöntikaavat, mutta yksin se ei tee hänestä vielä parasta. 

Panulan salaisuus on nimittäin se, että hän ei tee yhtäkään oppilastaan omaksi kuvakseen. Siksi hänen oppilaidensa lyöntitekniikasta ei voi päätellä, kuka on sen heille opettanut. Hän auttaa oppilaan löytämään oman itsensä.

Tärkeintä Panulan mukaan on se, miten kapellimestari puhuttelee orkesteriaan, miten hän ohjaa ja pyytää, miten hän löytää rohkeuden tuoda persoonansa esille niin, että se kuuluu soivassa lopputuloksessa. Tämä ei ole fysiikkaa, vaan puhdasta psykologiaa, sillä oikean tahtipuikkotekniikan oppii kuka tahansa, mutta se ei vielä tee kenestäkään hyvää kapellimestaria. Lopulta kyse on karismasta. Karismaattinen kapellimestari osaa vapautua orkesterin edessä, ilmaista tahtonsa ja vakuuttaa soittajat mukaansa. Vapautunut johtaja saa orkesterin vapautumaan. Mutta sen on tapahduttava luonnollisesti. Jos kapellimestari teeskentelee karismaa, se on vain show’ta. Ja se on putsattava heti pois.

“Jos ei ole karismaa, eli otetta ja kontaktia, niin ei tule mitään. Sitä ei voi opettaa”, Panula sanoo. Hänen tapansa on hyvin yksinkertainen ja perustuu pitkälle oppilaan omiin huomioihin itsestään ja omasta johtamistavastaan. Kaikki oppitunnit videoidaan ja oppilas saa silmilleen omat maneerinsa heti ja sensuroimatta. Tekemisiään on pystyttävä tarkastelemaan kriittisesti. Tutkittava toimintaansa ikään kuin ulkopuolisen silmin. 

“Ensin kattotaan videolta, ja sitten kysytään, oliko tässä jotain korjattavaa. Jokainen kritisoi itse ensin, siihen sitten mausteet mukaan.” 

Panulasta on toisinaan käytetty nimitystä Mies ilman metodia, eikä hän edelleenkään – 90 vuoden iässä, akateemikon arvonimen saaneena ja ylistettynä pedagogina – suostu sanomaan, että hän olisi taitava opettaja. 

“En mä mitään kunniaa voi ottaa. Itte ne teköö työnsä. Täysin. Mä vain kuuntelen ja kattelen, mitä ihminen teköö, ja sen mukaan yritän. En väännä kenestäkään väkisin taiteilijaa ja kapellimestaria. Jos on rehellinen ittelensä, niin menee sitten sitä rataa. Sitä voi pikkaisen ohjailla, mutta hienovaraisesti.” 

Vastuu oppimisesta on oppilaalla itsellään.

“Odotan vain, että he kyselisivät. Siitä se selviää.”

Jos Panula ei ole taitava opettaja, hänellä täytyy olla melkoinen onnenkantamoinen, mitä lahjakkaisiin oppilaisiin tulee. Panulan koulimat kapellimestarit ovat niin kiireisiä meillä ja maailmalle, että heidän johtamia orkestereitaan kiertämällä saisi kerättyä tililleen vaikka maailmanympärimatkan – niin, vaikka pysähtyisi vain pääkaupungeissa. Ylikapellimestarien bongausretki voisi kulkea Helsingin (Hannu Lintu ja Susanna Mälkki), Tukholman (Sakari Oramo), Oslon (Klaus Mäkelä), Reykjavikin (Eva Ollikainen), Lontoon (Oramo, Esa-Pekka Salonen), Pariisin (Mikko Franckin) ja Tokion (Pietari Inkinen) kautta Souliin (Osmo Vänskä), ja jos päävierailijatkin lasketaan mukaan, voisi paluumatkalla piipahtaa Ottawassa (John Storgårds). 

Samat nimet ovat vallanneet pestejä myös Los Angelesissä, San Franciscossa, Manchesterissä… Hyvällä onnella näihinkin konsertteihin eksyy aina silloin tällöin joku nuoren Panulan kaltainen ihminen ihmettelemään yhtäkkiä edessään aukeavaa maailmaa, ja dominoketju jatkaa liikettään. 

Partituuri päässä vai pää partituurissa?

Panulan metodi, jos sellaista edes siis on, kuulostaa enemmän terapeutin kuin pedagogin praktiikalta. Psykiatrit ja filosofit, ne hän mainitsee kollegoikseen. Ne käyttävät samantyyppisiä metodeja. 

Panula ei siis ole mikään koulumestari. Hän on kuin vanha ja viisas guru, joka pelkällä läsnäolollaan pakottaa oppilaan tutkimaan omaa personaansa, heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, ja tekemään asialle jotain. Mikä on aitoa? Mikä opeteltua? Mitä haluan sanoa tällä musiikilla? Mitä säveltäjä haluaa sanoa? Jos hyvin käy, oppilas on oppinut tunnistamaan ulkoa tulevat tavat ja turhat maneerit, ja vaihtanut tilalle oman, autenttisen kapellimestarin äänensä. Prosessi voi olla samalla tavalla kivulias kuin mikä tahansa psykoterapia, jossa ihminen joutuu kohtaamaan oman teennäisyytensä.

“On oltava rehellinen siinä, mitä tekee”, Panula kertoo. “Se kyllä näkyy sitten videolta, että ‘jaaha, filmattihin taas’. Siitä tulee ankarat nuhteet! Pitää olla oma ittensä. Pitää olla pelkistettyä, selvää, mutta ilmaisurikasta.”

Rajat pitää pelkistämisellekin laittaa, ettei muutu show-johtajan ääripääksi. Sellaiseksi kuin Arturo Toscanini, joka vain löi kiukkuisena tahtia, Panula muistuttaa. 

“Mutta johtaessa ei tartte hymyillä. Virnistykset orkesteri aistii heti. ’Mulleko hymyili? Vai kenelle hymyili?’ Siinä on oltava pokerinaama, mutta normaali, ystävällinen. Ja sisällä kappaleessa.”

Tämän hän tietää myös omakohtaisesti. Silloin kun Panula itse johti ylikapellimestarina Turun ja Helsingin kaupunginorkestereita 1960- ja 1970-luvuilla, hänen maineensa tiukkana ja toisinaan pahasuisena harjoittajana oli tunnettu. Saranat paukkuivat kerran jos toisenkin. Niistä ajoista Panula ei ole ylpeä.

“Tiukka piti olla, kun ei muuten meinannut mennä. Tietysti sitä raimaantuu, kun ei osattu. Siinä tein virheen. Ei saisi tulla kiukkuuseksi. Nuori ihminen ei aina hallitte itteäsä.”

Sittemmin Panula on rauhoittunut ja korostaa nykyisillekin nuorille, että mitä vähemmän harjoituksissa on puhetta, sitä parempi. Antaa käsien hoitaa puhuminen.

“Eivät ne ole tulleet sinne luentoja kuuntelemaan. Ne on tulleet soittamahan.”

Kaikki lähtee tietenkin siitä, että johdettavat kappaleet tunnetaan läpikotaisin. Muuten on turha mennä orkesterin eteen. Toisin sanottuna partituurin pitää olla päässä eikä pää partituurissa. Muuten kapellimestari ottaa kontaktia orkesterin sijasta partituuriin. Kyllä nuotit saavat esillä olla – ilman partituuria johtamista Panula pitää amerikkalaisena show-meininkinä, mutta jos se auttaa tulkintaa, niin kyllä sekin käy.  Huipulle nouseminen on vielä työlämpää kuin ennen, Panula sanoo. 

“Joka kaupungissa on tirehtöörejä. Kapellimestareita on liikaa.”

Silti hyvän kapellimestarin periaate on pysynyt samana vuosikymmenestä ja aikakaudesta riippumatta. 

“Periaate on ‘seuratkaa säveltäjän sanomaa’, mahdollisimman tarkasti. Jos ette ole varmoja, soittakaa sille, oli kuollut tai elävä säveltäjä. Kyllä se sieltä löytyy.”

Panula uskoo vahvasti siihen, että kapellimestari löytää kaiken tarvitsemansa tiedon partituurista, kun vain etsii. Ei tarvitse mennä säveltäjän pään sisälle tai eläytyä 1700-luvun hovielämään saati tulkita säveltäjän henkilöhistoriaa romansseineen ja pakomatkoineen. Kaikki olennainen löytyy partituurista, turha siitä on leukojaan louskutella. 

Panula on tästä elävä todiste. Hän on enemmän tekoja kuin puheita niin säveltäjänä kuin kapellimestarina. Musiikki puhuu, mies vaikenee.

Kansanmusiikkia ja karvalakkeja

Ei ole helppo onkia tietoja Panulan musiikista, sen inspiraatiosta ja syvimmästä sanomasta. Joitain säveltäjiltä ei saa suunvuoroa kun on kerran erehtynyt utelemaan, mutta Panula kun ei niitä säveltäjiä. Hän ei tee luomistyöstään korulauseilla ja mystiikalla höystettyä salatiedettä, eikä ainakaan rehvastele omalla erinomaisuudellaan. 

Iso osa Panulan tuotannosta on lauluja. Niitä on syntynyt vuosikymmenien aikoja kymmeniä, genrestä ja tyylistä toiseen, ja juhlakonsertissa kuullaan näistä kattava kokonaisuus. Välissä kuullaan Panulan säveltämää orkesterimusiikkia alkaen aina 1951 syntyneestä S.F. Kotimaan teemoista päättyen tänä vuonna syntyneeseen Opukseen, jotta “laulajat pääsöö hönkäsemään”.

Mutta mistä inspiraatio? Mikä pakottaa miehen kirjoittamaan palleroita paperille? Sitä hän ei osaa sanoa. Ei hän sävellä kutsumuksena, ei suurena tehtävänään osana maailmankaikkeutta, ei edes sisäisestä pakosta. Se olisi turhan runollista. Hän säveltää “piruuttaan”. Kappale vain joko tulee tai ei tule mieleen.

Kai tyyli on sentään muuttunut 70 vuodessa? 

“En mä siitä itte tierä. Se on sitä samaa pötköä. Se on niinku Aarre Merikanto sanoi Max Regeristä ‘se on yhtä ja samaa pötköä. Katkaisee mistä hyvänsä, se on samaa.’”

No, juhlakonsertissa tämäkin väite joutuu puntariin. 

“Sitä vain yhtäkkiä skrivaa paperille, kun menee mettässä tai raitilla. Esimerkiksi Musta Tango. Asuin silloin Kilossa, ja junamatka Kilosta Helsinkiin kestää 18 minuuttia. Valmis. Ei sitä tiedä, mistä se tulee. En ole saanut säveltäjiltä kunnollisia vastauksia, kun olen kuunnellut niiden tarinoita haastatteluissa. Vähän samalla tavalla kuin nyt.”

Emme siis saa tietää, mitä Panulan musiikki tarkalleen on, mutta se on varmaa, mitä Panulan musiikki ei ole.

Vuonna 2020 on vaikea ymmärtää, kuinka vielä 1970–1980-luvulla Suomen kokoiseen maahan mahtui oppiriitoja niinkin marginaaliselle alalle kuin säveltaide oli. Marginaalistahan se on edelleen, mutta avoimempaa. Siihen aikaan Saksasta Suomeen rantautunut uuden säveltaiteen koulukunta oli melkeinpä ainoa oikea tapa käsitellä modernien musiikillisten elämysten luomista. Oli järjestelmiä, rajoja – me ja nuo muut. Elettiin aikaa, jolloin vihaiset, nuoret opiskelijat olivat kovaan ääneen määritelleet hyvän musiikin rajat. Laatukriteerit täyttyivät, kun säveltäjä teki musiikkia käyttämällä esimerkiksi dodekafoniaa, aleatoriikkaa, fluxusta, pistesarjallisuutta tai muita hankalasti selitettäviä sävellystekniikoita. Ajattelutavan voi tiivistää näin: mitä suppeampaa ihmisryhmää teos puhutteli, sitä arvokkaampi teos oli. Viihde oli sen ajan pahin v-alkuinen kirosana.

Sitten olivat ne 1920–1930-luvuilla syntyneet keski-ikäiset käsityöläissäveltäjät, kuten Joonas Kokkonen, Aulis Sallinen. Ei Panulaa nimeltä mainittu, mutta olisi hyvin voitu. Nämä herrat kun edustivat vanhoillista maailmaa, josta kummunneita oopperoita kiukkuinen nuorisosiipi kutsui pilkkanimellä karvalakkiooppera. Ne olivat rahvaanomaisia, takapajuisia suorastaan, jopa viihteellisiä teoksia. Niissä oli kansaa puhuttelevaa – tai siis kosiskelevaa – draamaa, jossa Suomen historian käännekohdista lauletaan usein joko duurissa tai mollissa, tai ainakin niin, että vielä näytöksen jälkeenkin parhaita kohtia saattoi hyräillä mielessään – tai ääneenkin, jos kehtasi vain. Aiheetkin olivat kotoisia ja turvallisia: Kokkosen Viimeiset kiusaukset, Sallisen Punainen viiva ja Panulan Jaakko Ilkka. 

Panulankin kuudessa oopperassa ja neljässä musikaalissa äänen saavat tutut sankarit ja anti-sankarit, suomalaisen sielun maisema-arkkitehdit, joiden seikkailuista kansalliset myyttimme on rakennettu. Jaakko Ilkan lisäksi talonpoika Lalli ja Pyhä Henrik, säveltäjä Toivo Kuula, puukkojunkkarit – ehtaa karvalakkioopperan materiaalia kotimaan kamaralta.

Mutta ei Panula ole jakolinjoista koskaan piitannut. Huutelijat huutelee, hän säveltää sitä, mikä luontevalta tuntuu. 

“En mä ajattele sellaisia häiriöitä, sitä vain elää musiikissa. Toiset luuloo, että pitää seurata jotain ohjenuoria. Mitä pirua?”

Panula on aidosti ihmeissään. Hänen saappaansa kun seisovat tukevasti kansanmusiikissa ja kotoperäisissä aiheissa, joihin ei modernistiset sointukuviot oikein istu.

“En minä tiennyt sellaisesta, kun Pohjanmaalta lähdettihin.” 

Niin, Panula on sielultaan pikemminkin spelimanni kuin säveltaiteilija. Nuoruusvuosien ääniraita koostui kansantansseista ja pohojalaasista ralleista, joita hän oli pikkupojasta asti spelannut kotikylänsä orkesterissa. Isänsä vispasi, siis johti, Jorma soitti fiulia, viulua. Näitä melodioita päätyi myös tänään kuultaviin Kotimaan teemoihin. 

Vasta, kun Panula pääsi Helsinkiin ja Sibelius-Akatemiaan, Euroopan säveltaiteen uusimmat tuulet kuten Webern, Berg, Stockhausen ja modernismin kotijumalat tulivat tutuiksi. Ei hän silloinkaan niitä matkimaan lähtenyt. Dominopalikat olivat kaatuilleet toisiin suuntiin. Vaikka Panula ei mielellään luennoi musiikistaan, sen voi sanoa, että 1900-lukulaista modernismia ei juhlakonsertissa kuulla.

“En mä viiti ruveta niin fiiniä kopioimaan. Joskus piruuttani matkin, mutta tarkoituksella vain piruuttani.”

“Vaikka vispaisi minkä sortin musiikkia, niin sieltä aina tarttuu jotain tietysti, mutta ei sitä tartte ottaa paperille. Tietysti niitä tuli kuunneltua ja soiteltua. Ja silloinhan se tarttuu, länsimainen hapatus”,

Panula sanoo ja naurahtaa päälle tavalla, joka panee vähän epäilemään, josko mies on ihan vakavissaan. 

Ei taida ihan olla.

Voittolaulu ja jumbosija

Järkähtämättömällä auktoriteetillaan ja leveää murretta haastelemalla hän saattaa antaa kuvan jäyhänä, yksitotisena pohoojalaasukkona, joka sanoo asiat kuten asiat pruukaa olemahan. Sen ei tule antaa hämätä. Akateemikko hän ehkä on, mutta ei vakavikko. 

Siksi voi yllättää, että viulukonserton, lukuisten kirkkoteosten, tanssien, musikaalien ja oopperoiden lisäksi Panula on säveltänyt peräti viisi ehdokasta Suomen edustajaksi Eurovision laulukilpailuihin; Dannylle, Stig Fransmanille, Ritva Oksaselle, Tamara Lundille ja M.A. Nummiselle.

Jo ensimmäisestä yrityksestä tuli todellinen hitti. Tamara Lund vietteli TV-katsojia vuonna 1963. Karsinnan kolmannelle sijalle yltänyt Olen mikä olen lienee Panulan esitetyin laulu ja taatusti sitkeä korvamato.

Mä oon mikä oon

Mä en muutu tästä

Ja siis iloitsen 

Elämästä 

***

Mä oon mikä oon

En voi muuksi tulla

Ei muu parempaa

Oisi mulla

***

Rakkauteen sovellun

Ei liene syytä

Että en kauan saa

Yhtä rakastaa

Panulan musiikin kohtalokas salsa ja James Bond -henkinen glamour olisi varmasti sulattanut yleisön Lontoon loppukilpailussa, mutta täkäläiselle viisuraadille Saukki Puhtilan vihjailevat sanat olivat kai liian sensuellit, jopa paheelliset. “Mä oon mikä oon, ja käyn vaihtelusta, te siis iloitkaa vaihtelusta…” 

Sinä vuonna viisufinaaliin Isoon-Britanniaan lähetettiin Laila Halmeen tulkitsema Muistojeni Laulu. Kappale muistetaan Suomen ensimmäisenä sittemmin lukuisista jumbosijoista ja pisteittä jääneistä viisuista. 

Yksikään Panulan sävellyksistä ei tullut valituksi varsinaiseen loppukilpailuun, mutta vuonna 1974 oli likellä. Silloin Ritva Oksasen esittämä Musta Tango jäi täpärästi kakkoseksi Carita Holmströmin laulaman kappaleen Älä mene pois jälkeen. Sinä vuonna Brightonissa järjestetyn loppukilpailun voitti muuan ruotsalaisyhtye nimeltään ABBA.

Panula ei hopeasijasta lannistunut. Hän palasi seuraavana vuonna karsintoihin – viidennen kerran. Nyt mukanaan M.A. Numminen, joka lauloi itse sanoittamansa Voittolaulun omaan jäljittelemättömään tyyliinsä. Kolmikolla oli yllään aidot kansallispuvut, joiden loisto pääsi todella oikeuksiinsa historian ensimmäisenä värillisenä televisioon lähetetyssä viisukarsinnassa. Esityksessä Panulan poika paukutti rumpua, Jorma itse soitti viulua ja Numminen harmonikkaa.

“… ja sitte laulettihin”, Panula muistelee. Ja näin se meni:

Kolme miestä astuu

Kaikki yhtä jalkaa

ja ne laulaa 

ja soittaa

***

naiivisti he luulee

että heidän laulu

kaikki muut laulut

voittaa

***

Harmonikkapeli yhdellä

vanha lainaviulu toisella

kolmannella laulun lahja

heeähaahaahahahaää…

Vaikka camp-huumori kuului erottamattomasti viisukulttuuriin jo vuonna 1975, tuomaristoon ei Panulan-Nummisen itsetietoinen ironia uponnut. Se oli kai sitä piruuttaan matkimista, jonka huumori avautuu harvoille. 

“Ne tietysti luuli, että pistimme halvalla. Niinkuin me pantihinkin. Ne suuttui ja pani viimeseks.” 

Panulan viimeinen yritys Suomen euroviisuehdokkaaksi päättyi alkukarsintoihin. Se oli myös M.A. Nummisen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen esiintyminen Suomen euroviisukarsinnoissa laulajana. 

Miesparka

Pohjalaisiin piirteisiin kuuluu vaatimattomuuteen verhoiltu itsekehu. Hyvää pyritään tekemään, mutta priimaa tuppaa tulemaan, kuten sanonta kuuluu. Panula on siitä merkillinen säveltäjä, että hän ei väitä pyrkivänsä edes hyvään, kunhan skrivailee menemään. Etenkin laulut vain syntyvät.

“Ne tulee pirun nopiaa kun on inspiraatio. Etenkin kun on teksti, niin se on siinä se hahmo. Sitten vähän korjaillaan.”

Panula ei siis luonnostele eikä liioin suunnittele. Joskus öisin hän saattaa herätä ideaan, ja aamulla se on jo paperilla. Itsekritiikki on silti kauhean korkea, muttei niin, että se estäisi sävellyksiä syntymästä.

“Laulut tehdään tekstin mukaan. Ne ovat sellaisia luonnonläheisiä. On herkkiä tuntoja. Kirsti oli erittäin mainio ja Saukkihan tunnetaan miehenä, jolta tuli humooria ja muuta.”

Joskus musiikki syntyy tiettyyn tarpeeseen. Orkesterioppaan Panula teki vuonna 1963 toimiessaan Turun kaupunginorkesterin ylikapellimestarina, kun koululaisryhmille ja sen sellaisille piti esitellä klassista musiikkia ja orkesterin soittimia soivassa muodossa. Teos on nimensä mukaisesti johdanto orkesterisoittimiin samaan tapaan kuin Benjamin Brittenin The Young Person’s Guide to the Orchestra. 

Herkkääkin musiikkia juhlakonsertissa kuullaan, kuten Kirsti Puhtilan teksteihin sävelletyt Kehtolaulu, Madonna ja On kuun vuorilla hiljaisuus, joka muistetaan erityisesti Irina Milanin tulkintana. Panulan ja Milanin yhteistyöstä syntyivät myös Syksyn sävel -laulut Miesparka ja Vanhan riekon laulut sekä liuta hittejä Milanin albumeilta Milodia (1975), Musta perhonen (1976) ja Mitä tapahtuu! (1979). 

Mitaleita, numeroita ja juhlanumeroita

Panula ei tunnetusti prenikoista ja pirskeistä paljon perusta. Ei hän niistä voi silti kieltäytyäkään, mitalia ja kunniakirjaa kun tulee ovista ja ikkunoista harva se päivä: Kritiikin kannukset vuonna 1962, Pro Finlandia -palkinto 1982, Bartók-mitali 1981, säveltaiteen valtionpalkinto 1990, Suomen Kulttuurirahaston palkinto 1993 ja Etelä-Pohjanmaan liiton kulttuuripalkinto 2000. Vuonna 2010 Panulalle myönnettiin Wihurin säätiön kunniapalkinto. 

Kun tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti Panulan Akateemikoksi vuonna 2006, Panula varmisti etukäteen, ettei titteli vain velvoita mihinkään. Aamulehdelle hän kommentoi nimitystään tuoreeltaan suorapuheiseen tyyliinsä:

“En minä tuommoista ymmärrä. Hävettää. En tiedä, kuinka suhtautua, tämmöistä suurta meininkiä. Olen pelimannimies.”

Jos ei akateemikon tittelistä sopinut numeroa tehdä, niin kyllä yhdeksänkymmentä on ihmiselämässä jo sen verran iso luku, että jopa Jorma Panula saattaa tehdä siitä numeron – tai ainakin juhlistaa sitä konsertilla. 

“No, perkeles. Viimeisen keikan pidän”, Panula sanoo, jälleen silkkaa vaatimattomuuttaan.

Kalenteri sanoo silti toista. Siellä lukee, että vielä samassa kuussa on tulossa mestarikurssi ja sinfoniakonsertti Budapestissa. 

“No, toistaiseksi viimeisen.”

Panula on jo nyt vanhin suomalainen sinfoniaorkesteria johtanut kapellimestari reippaalla marginaalilla seuraavaksi vanhimpaan. Haastajiakaan ei ole näköpiirissä. Atso Almila, 67-vuotta; Kari Tikka, 74, ja Pertti Pekkanen, 75, edustavat Panulaan verrattuna kapellimestarien nuorta polvea, ovathan he kaikki hänen oppilaitaankin. 

Panula on pysynyt ahkerana näihin päiviin saakka. Ulkomailla hän johti viimeksi pari vuotta sitten Bulgarian Sofiassa Prokofjevia ja Mahleria 88-vuotiaana. Lohjan kaupunginorkesterin ja Suomalaista kamariorkesterin edessä Panula vispaa vain päiviä ennen ysikymppisiään. Jos käsissä riittää virtaa tähän malliin, jos perhoset iskevät siipeä oikeassa kulmassa ja dominopalikat kaatuilevat sopiviin suuntiin, hän tulee parantamaan omissa nimissään olevaa ennätystään jokaisessa tulevassa konsertissaan. 

Juhlakonsertti tai ei, soittajat eivät saavu saliin kravatti kaulassa, kukkapuskia ei jaeta eikä puheita pidetä. Tästä periaatteesta Panula ei luovu. 

Vaan joko suunnitelmissa siintää jo satavuotiskonsertti?

“Ei. Vaan 120-vuotiskonsertti.”

Teksti: Jaani Länsiö

Kuvat: Sakari Manninen